Kolme ammoniakin varjoa - harmaa, sininen, vihreä

Toisella viikolla uusi otsikko ravistelee lannoitemaailmaa – Yaran päätös lopettaa ammoniakin tuotanto asteittain Tertren tehtaalla Belgiassa.

Yaran siirto on merkki siirtymisestä kohti korkealuokkaisia ​​nitraattilannoitteita, mutta se korostaa myös suurempaa trendiä: EU:n tasaista marssia kohti täyttä riippuvuutta tuontilannoitteista. Tämä muutos ei koske vain markkinoiden mieltymyksiä; se on suora seuraus valtavista haasteista, joita eurooppalaiset tuottajat kohtaavat kustannusten, verojen ja säädösten suhteen.

Kaivetaan todellisia esteitä. Suurin taakka typpilannoitteiden tuottajille Euroopassa on energia, erityisesti maakaasu, joka on ammoniakin tuotannon ytimessä. Maakaasun hinnan noustessa ja heilahtelussa tuotannosta tulee entistä kalliimpaa. Mutta tuska ei lopu kaasun hintoihin. Päästökauppajärjestelmään (ETS) kuuluva EU:n hiilidioksidivero on noussut noin 90 euroon hiilidioksiditonnia kohden. Tämä lisää merkittäviä kustannuksia tuotantoprosessin jokaiseen vaiheeseen, erityisesti energiaintensiivisillä aloilla, kuten lannoitteiden alalla.

Tämän lisäksi raaka-aineisiin ja energiapanoksiin sovelletaan arvonlisäveroa. Esimerkiksi Saksassa arvonlisävero on 19 prosenttia, kun taas Espanjassa se on 21 prosenttia. Nämä tuotantopanosten, erityisesti maakaasun, verot lisäävät jo ennestään korkeita tuotantokustannuksia. Sitten on itse maakaasun valmistevero – Ranska perii 8,45 euroa megawattitunnilta, ja vaikka Saksan verokanta on alhaisempi, 1,38 euroa megawattitunnilta, se on silti taakka tuottajille, jotka yrittävät hallita kustannuksia.

Myös ympäristömaksut tulevat mukaan. Alankomaiden lannoitteiden tuottajat maksavat jätehuoltoveroa 13 euroa tonnilta, kun taas Espanja lisää veden käyttömaksun 0,29 euroa kuutiolta. Kustannuksia tulee joka suunnasta, ja eurooppalaisten tuottajien on yhä vaikeampaa pysyä mukana.

Samalla kun eurooppalaiset tuottajat kamppailevat, Egyptin kaltaiset maat valmistautuvat merkittäviin muutoksiin lannoiteteollisuudessaan, erityisesti siirtyessä harmaasta ammoniakista maakaasulla tuotetusta vihreään ammoniakiin, joka valmistetaan uusiutuvilla energialähteillä. Tämä siirtymä on osa Egyptin suurempaa pyrkimystä vähentää hiilidioksidipäästöjä ja saavuttaa maailmanlaajuiset kestävyystavoitteet vuoteen 2030 mennessä.

Suuri kysymys kuuluu: kuinka tämä muutos vaikuttaa tuotantokustannuksiin Egyptissä, jossa maakaasu on perinteisesti ollut edullisempi energialähde? Harmaa ammoniakki on pitkään ollut suosittu vaihtoehto lannoitteiden tuotannossa Egyptissä, ja kustannukset ovat vaihdelleet 300–400 dollarin välillä tonnilta. Näihin kustannuksiin vaikuttavat suurelta osin maakaasun maailmanlaajuinen tarjonta ja kysyntä sekä paikalliset tuet ja energiapolitiikka.

Toisaalta vihreällä ammoniakilla on korkeampi hinta maailmanlaajuisesti, kustannukset vaihtelevat 600–800 dollarin välillä tonnilta. Egyptissä, jolla on valtavat mahdollisuudet saada uusiutuvaa energiaa aurinko- ja tuulivoimalla, tuotantokustannukset voivat kuitenkin olla lähempänä 600 dollaria tonnilta. Siitä huolimatta se on edelleen 200–300 dollaria kalliimpaa kuin harmaa ammoniakki, mikä on merkittävä haaste teollisuudelle, joka toimii jo tiukoilla marginaaleilla.

Onko siirtyminen vihreään ammoniakkiin väistämätöntä? Vaikea sanoa. Vaikka on selvää, että globaali siirtyminen kohti kestävää kehitystä on väistämätöntä, siirtymisen nopeus riippuu suuresti teknologisesta kehityksestä ja infrastruktuuri-investoinneista. Egyptin runsaat aurinko- ja tuulivarat antavat sille luonnollisen edun, ja kun uusiutuvan energian infrastruktuuri laajenee, vihreän ammoniakin tuotannon kustannusten pitäisi laskea. Mutta toistaiseksi ero on edelleen suuri, ja tuottajien on punnittava vaihtoehtojaan huolellisesti.

Tämän keskustelun keskellä toinen pelaaja astuu paikalle: sininen ammoniakki. Sinistä ammoniakkia, kuten harmaata ammoniakkia, valmistetaan maakaasusta, mutta se sisältää hiilidioksidin talteenotto- ja varastointiteknologian (CCS) päästöjen vähentämiseksi. Sitä pidetään eräänlaisena siltana harmaan ja vihreän ammoniakin välillä. Sininen ammoniakki ei kuitenkaan ole halpaa. Hiilen talteenoton lisäkustannukset nostavat tuotantohinnat noin 450–800 dollariin tonnilta. Silti alueilla, joilla on saatavilla valtion kannustimia tai hiilidioksidihyvityksiä, sininen ammoniakki voisi olla kannattavampi vaihtoehto.

Tämä tuo meidät takaisin isompaan kuvaan: maailmanlaajuinen lannoiteteollisuus on tienhaarassa. Olipa kyse Euroopassa, jossa tuottajat ovat juuttuneet korkeisiin energiahintoihin, hiilidioksidiveroihin ja ympäristömaksuihin, tai Egyptissä, jossa siirtyminen harmaasta vihreään ammoniakkiin on sekä haaste että mahdollisuus, alan on pakko sopeutua.

Hiilipäästöjen vähentämispaineen kasvaessa ammoniakin tuotannon tulevaisuus on kallistumassa kohti sinisiä ja vihreitä vaihtoehtoja. Suurin haaste tuottajille sijainnista riippumatta on oikean tasapainon löytäminen lyhyen aikavälin kustannusten ja pitkän aikavälin kestävyystavoitteiden välillä. Joiltakin siirtyminen vaatii huolellista suunnittelua ja merkittäviä investointeja. Euroopassa, jossa selviytymisestä on tulossa vaikeampaa, strategioiden on siirryttävä pelkkää kilpailukyvystä pysymiseen pinnalla. Egyptissä siirtyminen vihreään ammoniakkiin saattaa lopulta kuroa umpeen kustannuseron, etenkin kun otetaan huomioon maan uusiutuvan energian potentiaali.

Muutoksen vauhti vaihtelee alueittain, mutta yksi asia on varma: lannoiteteollisuus on läpikäymässä perustavanlaatuista muutosta. Se, mikä oli ennen kustannustehokkuutta, on nyt kysymys kestävyydestä ja pitkän aikavälin selviytymisestä. Tuottajat, jotka pystyvät hallitsemaan tätä muutosta tehokkaasti, eivät vain selviä, vaan myös menestyvät tässä uudessa maisemassa.

Loppujen lopuksi tässä ei ole kyse vain tuotantomenetelmien muuttamisesta, vaan täydellisestä strategisesta käänteestä. Tuottajien on harkittava tarkasti, missä he ovat ja mitä resursseja heillä on käytettävissään, koska teollisuus jatkaa siirtymistä kohti kestävämpää tulevaisuutta. Se, kuinka nopeasti harmaan, sinisen ja vihreän ammoniakin välinen kustannusero kaventuu, riippuu alueesta, uusiutuvien luonnonvarojen saatavuudesta ja siitä, kuinka hyvin tuottajat voivat sopeutua näille kehittyville markkinoille.